Kyyhky ja tyttö
Pieni kyyhkynen laskeutui hautakivelle.
Se katseli hautakiven eteen laskettuja liljoja.
Ne heiluivat tuulessa.
Kauempaa kuului itkua ja nyyhkytystä.
Joku oli tapaamaan kuollutta.
Useimmat unohdetaan.
Useimpia ei muisteta.
Mutta aina on joku joka tuo pienen kukan unohdetulle haudalle.
Aina joku huomaa.
Pieni kyyhky ihmetteli sitä.
Kuinka joku voi muistaa?
Kuinka joku voi huomata?
Miten kauniita olivatkaan joita pieni tyttö toi haudalle.
Valkoisia ja hentoja.
Tyttö istui alas ja kertoi elämästään hautakivelle.
Tai jollekkin joka kuunteli hautakiven vieressä.
Pieni kyyhkynen lensi tytön viereen ja katsoi tätä.
Tyttö hymyili.
Tämä ei ollut surullinen.
Kyyhky mietti miksi.
Miksi tyttö ei ollut surullinen?
Mutta kyyhky ei tiennyt sitä.
Rauhallisesti pieni kyyhky katseli hautaa ja pientä tyttöä joka tuli haudalle joka päivä.
Hiljalleen tyttöä ei enää näkynyt.
Missä tyttö oli?
Pieni kyyhky huomasi uuden pienen haudan.
Hauta täynnä valkoisia kauniita liljoja.
Ja pieni kyyhky tajusi tytön kadonneen.
Muuttuneen liljaksi.
Pieni kyyhky istui hautakiven vieressä ja vaipui siinä lempeään uneen.
Suloisen pienen tytön viereen.
